Jättäkää minut rauhaan!!

Nyt se iski!! Suoraan ylävitosella päin kasvoja! Nimittäin kulttuurisokki! Taidan lukita ovet ja ikkunat, vetää ikkunaverhot ikkunoiden eteen ja hautautua kotini suojiin ainakin pariksi vuodeksi. Olen nimittäin alkanut todella hermostumaan, kun en saa kävellä kaupungilla tai ylipäätään missään rauhassa. Hyvä, jos ehdin portista ulos 100 metriä, niin joku mies lyöttäytyy seuraani. Aina! Kävelijät tulevat rinnalle, mopoilijat pysäyttävät pyöränsä viereen ja autot tööttäilevät minkä kerkiävät. Ei riitä, että vastaantulijat alkavat juttusille vaan myös kaukaa huudellaan ja huidotaan tulemaan luokse. Kyllä, olen valkoinen, olen nainen, ja liikun yksin, mutta ei kai se tarkoita, että kaipaan seuraa?

Tänäänkin, kun olin lenkillä kaupungin liepeillä, joka suunnalta kuului huutoja, vislauksia ja tervehdyksiä. Yritin kävellä vaan eteenpäin niin kuin en muka kuulisi, mutta ääntelijät jatkoivat sinnikkäästi niin kauan kunnes käänsin pääni huutajan suuntaan. Sieltä sitten vilkuteltiin innokkaasti ja huudettiin lisää kaikenmoista mitä en ymmärtänyt. Välillä sain oikein aikani katseellani etsiä, että kuka kutsui, sillä ääni saattoi tulla hyvinkin kaukaa ja kummallisesta paikasta. Eräs mies esimerkiksi huuteli minulle parkissa olevan rekan ali!! Toinen olisi halunnut tarjota ilmaiskyytiä moottoripyörällään jotta voisimme tutustua paremmin (ilman kypärää tietysti).

Morogoron (meidän naapurikaupungin) tori sateen jäljiltä (pahoittelut huonosta kuvan laadusta)

Pari päivää sitten iltalenkillä (ihan valoisaan aikaan) musiikin kuuntelemisesta ei meinannut tulla mitään, kun koko ajan huomasin ohi mennessäni tien varrella istuskelevien miesten suiden liikkuvan, ja tunsin velvollisuutta kuunnella mitä asiaa heillä on. En kuitenkaan halunnut koko ajan keskeyttää matkaani ja sammuttaa musiikkilaitettani kysyäkseni mitä he sanoivat. Varmaan aika tylyn näköistä, mutta päätin painella vain eteenpäin sen enempää reagoimatta. Siitäkin huolimatta jotkut halusivat heittää läpsyä käsiini ja yksi mies tuppautui pyöränsä kanssa saattelemaan minua. Tuo mies kertoi, että hänellä on lähellä levytysstudio, jossa hän tekee hiphopia. Minä olisin kuulemma tervetullut kuuntelemaan nauhoituksia. Kiitos, mutta ei kiitos.

Dodoma näyttää rauhalliselta ylhäältä. Alhaalla kuitenkin elämää ja hälinää riittää.

Olisi helpompaa liikkua ulkona, jos voisi sulautua massaan eikä olla aina huomion keskipisteenä. Onneksi huomio sentään on pääosin positiivista eikä esimerkiksi rasistista vihaa. Ehkä nämä kaikki miehet yrittävät vain olla ystävällisiä ja viestiä, että olen tervetullut tähän maahan, mutta liika on liikaa. Ymmärrän sen, että tuttuja tervehditään ja vaihdetaan kuulumisia, mutta nämä miehet ovat minulle ventovieraita. Tekisi mieli karjaista kaikille: "LEAVE ME ALONE!" Mutta se olisi tietysti sopimatonta ja epäkohteliasta.

Saisinko joskus kuunnella omia ajatuksiani?

Joskus kohtaamiset ovat myös mukavia. Esimerkiksi tänään, kun lenkkini lopuksi poikkesin vielä lähikioskille ostamaan tiskiharjaa. Kioskilla oli myyjänä hyvin nuori poika, joka ei osannut juurikaan englantia (hän oli ehkä noin 13-vuotias). Itse en - yllätys yllätys- tiennyt, mitä on tiskiharja swahiliksi, joten yritin selittää asiaa esittämällä käsilläni tiskausliikettä. Näyttelemiseni taisi olla aika huonoa, koska sanoma ei mennyt perille. Kioskin edessä kulutti aikaa pari nuorta miestä, ja heillä oli äärimmäisen hauskaa katsellessaan ja kuunnellessaan epätoivoista yritystäni. He nauraa räkättivät melkein kaksinkerroin ja vedet silmissä ja tulivat sitten mukaan arvuutteluleikkiin. Myyjä kantoi nähtäväkseni mitä milloinkin esinettä, mutta ei sitä mitä halusin. Hän tarjosi mm. jauhoja ja vessapaperia (luuli varmaan, että esitin vessatoimia! :) ) Ja miehillä oli yhä hauskempaa. Lopulta käteeni jonkinmoisen harjan, ja kaupan päälle iloisen mielen. Tuo miesten riemu ja ilo ei nimittäin voinut olla tarttumatta. Vieläkin hymyilyttää tuo tilanne. Myöhemmin sain kuulla, ettei koko Dodomasta saa sellaisia tiskiharjoja kuin Euroopassa käytetään. Paikalliset pesevät tiskit vampulla.

Tätä lähemmäs tiskiharjaa en päässyt

Niin. Oppimista, oppimista, sitä tämä on. Sopeutumista sekä henkisesti että fyysisesti paikallisiin tapoihin ja elämäntyyliin. Välillä tekisi mieli varata paikka ensimmäiseen Suomeen lentävään koneeseen. Tai sitten vaan mököttää omassa makuuhuoneessa hamaan loppuun asti.  Mutta onneksi en kuitenkaan ole jäänyt tuonne neljän seinän sisään vaan lähtenyt aina uudestaan väkijoukon keskelle.  Juro suomalainen on kieltämättä välillä vähän vaikeuksissa tämän kaiken hälinän kanssa, mutta suomalaisella sisulla tästä kaikesta myös selvitään, eikö niin? Päätän siis kotimaiseen viisauteen:

-Etiäpäin sanoi mummo lumessa-  (sama pätee myös täällä punamullassa).

Voikaa hyvin! Ja oikein mukavaa ystävänpäivää 14.2. :)

Ps. Yritän saada jossain vaiheessa kuvia tuolta kaupungin hälinästä. Siellä on ihan mielenkiintoisia näkyjä. Kaikki on niin erilaista kuin Suomessa. Tähän asti en ole viitsinyt kaivaa siellä kameraa esiin, etten saa enää enempää huomiota osakseni. Ja osassa paikoista kuvaus on kiellettykin. Mutta tulipahan nyt kuvia tiskiharjoista ym. :D